Passiflorien taksonomiaa

päiväys:


Mikä taksonomia?

Taksonominen luokittelu on järjestelmä, jonka avulla kaikki eliöt on luokiteltu, olivatpa ne eläimiä, kasveja, sieniä tai viruksia. Luokittelun avulla lajeja on jaettu ryhmiin samankaltaisten ominaisuuksien ja geneettisen samankaltaisuuden perusteella. 

Ryhmien sisällä on pienempiä ja pienempiä ryhmiä ja mitä pienempään ryhmään mennään, sitä enemmän ryhmään kuuluvilla lajeilla on yhtäläisyyksiä. Näitä ryhmiä kutsutaan taksonomisiksi tasoiksi.

Todennäköisesti parhaiten tunnetut taksonomiset tasot ovat heimo, suku ja laji. Nämä ovat varmasti tulleet tutuksi jokaiselle, joka on joskus kerännyt kasviota.

Taksonomista luokittelua voisi kuvata puuna, joka haarautuu aina pienemmiksi ja pienemmiksi oksiksi. Kun sitä ajattelee puuna, ei oikeastaan ole edes väliä, mikä minkäkin tason nimi on, vaan enemmän on väliä sillä, monennellako oksanhaaralla ollaan. Mitä pienempi haara ja pienempi ryhmä, sen läheisempää sukua lajit ovat keskenään. Tämä kannattaa pitää mielessä nyt, kun lähdet lukemaan tätä postausta. 

Kasvioon on merkitty kasvin tieteellinen nimi, suku ja heimo.

Passiflora-suku on erittäin suuri. Viimeisimmän tiedon mukaan lajeja tunnetaan noin 650. Tämän vuoksi sukua on  luokiteltu myös erilaisiin pienempiin ryhmiin. Se helpottaa suuren ja monimuotoisen suvun tarkempaa hahmottamista. 

Tässä blogissa saattaa välillä vilahtaa sanat alasuku, yläsektio tai sektio. Nyt selvennän tätä luokittelua tarkemmin. Kaikenkaikkiaan passiflorien kanssa käytetään seuraavia tasoja: 

  • Heimo 
  • Suku
  • Alasuku
  • Yläsektio
  • Sektio
  • Sarja
  • Laji
  • Alalaji
  • Muunnos
  • Muoto

Passiflorien luokittelun historia

Ensimmäiset passiflorat on kuvattu tieteelle jo 1700-luvulla, jolloin ne tunnistettiin omaksi kasvisuvukseen. Carl von Linné kuvasi ja nimesi aikanaan 24 passifloralajia. 
Kun lajeja alkoi löytymään runsain määrin lisää, niitä alettiin ryhmitellä sukulaisuussuhteiden ja ulkonäön mukaan pienempiin ryhmiin. Luokittelua tehtiin esimerkiksi lehtien muodon, kukan rakenteen sekä kasvutavan perusteella. Näitä ryhmiä kutsuttiin alasuvuiksi (subgenus). 
Vuonna 1938 alasukuja tunnettiin 24. Tämän luokittelun teki yhdysvaltalainen kasvitieteilijä Ellsworth Paine Killip.

Passiflora-suku on hyvin suuri ja vuosittain löydetään uusia lajeja, kun tutkijat jalkautuvat luontoon kasvien luontaisille levinneisyysalueille tutkimaan niitä ja keräämään näytteitä.

Menetelmien kehittyessä kasveja on voitu alkaa tutkimaan muun muassa DNA-analyysein, jolloin niiden sukulaisuussuhteista ja kehityshistoriasta on opittu ymmärtämään paljon lisää. Luokitusta on kehitetty ja aiempia alasukuja on nivottu yhteen suuremmiksi ryhmiksi. Näin entisistä alasuvuista onkin tullut yläsektioita ja sektioita, jotka on niputettu yhteen suuremmiksi alasuvuiksi. Ryhmien vanhat nimet on säilytetty, mutta niistä onkin tullut suurien oksanhaarojen sijaan pienempiä haaroja, jotka haarautuvat suuremmasta yläryhmästä.

Luokittelu on siis tapahtunut jakamalla sukua pieniin ryhmiin ja sen jälkeen kokoamalla pienempiä ryhmiä jälleen kokonaisuuksiksi isompia ryhmiä. Lopputuloksena ollaan saatu aikaan Passiflora-sukuun varsin moniportainen luokittelu, jollaista ei kovinkaan monessa kasvisuvussa ole.


Heimo (family)

Kärsimyskukat eli passiot kuuluvat Passifloraceae-heimoon, eli passiokasveihin. Passifloraceae-heimoon kuuluu muitakin (sangen mielenkiintoisia!) sukuja kuin varsinaiset kärsimyskukat, eli Passiflora-suvun jäsenet. 

Heimon lajeja yhdistävät muutamat pääpiirteet, kuten viisijakoinen kukka: terä- ja verholehtiä on muutamia poikkeuksia lukuunottamatta kaikilla lajeilla yhteensä viisi tai kymmenen ja kukka on muodoltaan symmetrinen. 

Esimerkiksi afrikkalaiset Adeniat eli passiokit, jotka ovat sopeutuneet elämään hyvin kuivissa ja kuumissa olosuhteissa. Myös kasvilääkinnässä afrodisiakkina tunnettu Damiana (Turnera diffusa) kuuluu Passifloraceae -heimoon.

Adenioissa on paljon yhtäläisyyksiä Passiflorien kanssa: kärhien avulla köynnöstävä kasvutapa sekä usein 3-5 -haaraiset lehdet. (Kuvassa A. kirkii)

Tunnetummista kasveista esimerkiksi ruusukasvit (Rosaceae) on heimo, jossa ruusut (Rosa) ovat vain yksi suku. Ruusukasveihin kuuluu myös omenat (Malus), kirsikat (Prunus), päärynät (Pyrus) kuin mansikatkin (Fragaria).

Passifloraceae -heimo on jaettu kolmeen alaheimoon (Turneroideae, Malesherbiodeae ja Passifloirideae) ja niihin yhteensä 27 sukua. Passiot, eli Passiflora-suku kuuluu ei niin yllättävästi Passifloirideae -alaheimoon, johon kuuluu myös ylempänä mainittu Adenia -suku. Damiana eli amerikanhaaremiyrtti (Turnera diffusa) kuuluu Turneroideae -alaheimoon, eli se on kaukaisempaa sukua Passiflorille kuin Adeniat.

Suku (genus)

Suurimmaksi osaksi kasviharrastuneisuuteni ja -tietämykseni keskittyy kuitenkin Passiflora-sukuun, joten pureudun nyt vähän syvemmälle tämän suvun kasvien luokitteluun ja ominaisuuksiin. Olen lyhyesti käynyt kärsimyskukkien luokittelua ja eri alasukuja postauksessani, jossa käsittelen näiden kasvien kasvattamista sisätiloissa. Tässä kuitenkin avaan tätä aihetta vähän enemmän. 

Passiflora-suku on passiokasvien lajirikkain suku. Suuri suku, joka on levittäytynyt neljälle mantereelle, on ymmärrettävästikin hyvin monimuotoinen. Kasvien koko, elinympäristöt, kasvutapa, pölyttäjät ja lehtien muoto vaihtelevat runsaasti, mutta kaikkia suvun lajeja kuitenkin yhdistävät muutamat kukan rakenteet:

  • lisäteriö*
  • lisääntymiselimet (heteet, emit ja sikiäin) jotka kohoavat kukan keskustasta androgynoforin* avulla
* Jos termit aiheuttavat hämmennystä, käy lukemassa postaus passiflorien anatomiasta.


Kaikkien passiflora-suvun kasvien kukasta löytyvät samat rakenteet. Kuvassa taustalla hybridi 'Snow Queen' ja edessä P. suberosa.

Alasuku (subgenus) 

Suuren suvun monivaiheinen luokittelu on tullut siihen pisteeseen, että Passiflora-suku on jaettu kuuteen alasukuun. Luokittelu perustuu kasvien ulkonäön lisäksi myös maantieteeseen ja kasvien levinneisyysalueisiin sekä DNA-analyysiin. 

Vuonna 2004 Christian Feuillet ja John MacDougal julkaisivat uuden Passiflorien luokittelujärjestelmän, johon kuuluu neljä alasukua. Muutamaa vuotta myöhemmin julkaistiin jälleen uutta tutkimusta aiheesta (Krosnick, Porter-Utley, MacDougal, Jørgensen) ja tämän myötä alasukujen määrä nousi viiteen. (Linkki tutkimukseen löytyy lähteistä jutun lopussa.)
Nykyisin alasukuja tunnetaan kuusi.

Nykyisin tunnetut alasuvut ovat Astrophea, Deidamioides, Decaloba, Passiflora ja Tetrapathea ja Tryphostemmatoides. Jokaisella alasuvulla on selkeät ominaispiirteensä, joiden avulla on kohtalaisen helppoa päätellä kasvin ulkonäön perusteella, mihin alasukuun se kuuluu. 

Astrophea (noin 60 lajia)

Tyypillinen Astrophea. Suuret, vihreät, liuskoittumattomat lehdet sekä puumainen kasvutapa.

  • Tähän alasukuun kuuluvat kaikki Passiflora -suvun puut, kuten P. macrophylla, P. lindeniana ja P. arborescens. 
  • Myös ne Astrophea-alaheimon kasvit, jotka eivät ole puita, ovat useimmiten puutuvavartisia liaaneja.
  • Alaheimolle yhteisiä yhtenäiset, liuskoittumattomat ja kokovihreät lehdet. Useilla lajeilla on valkoinen kukka, jossa on keltainen lisäteriö, mutta poikkeuksiakin löytyy.

Deidamioides (13 lajia)

Passiflora arbelaezii


  • Tämä on melko pieni alasuku, johon kuuluu alle 20 lajia.
  • Nämä kaikki jokseenkin harvinaisia, eikä niitä juurikaan tavata kasvatettuina.
  • Alaheimon tyypillisiä erikoispiirteitä ovat haarautuvat kärhet, jotka joillain lajeilla päättyvät pieneen levyyn, jonka avulla kasvi voi kiivetä esimerkiksi kallioseinämää pitkin ujuttamalla levyn kallion halkeamaan.
  • Tässä alasuvussa useammalla lajilla kukat kasvavat kärhiin. Tällaisia ovat muun muassa erittäin harvinainen Passiflora cirrhiflora sekä P. arbelaezii. 

Tryphostemmatoides

  • Astrophea-alasuvun sisarryhmä, joka käsittää seitsemän lajia. 
  • Deidamioides-alasuvun tapaan tässäkin ryhmässä lajeilla on usein haarautuvat kärhet, jotka päättyvät levymäiseen osaan, joka erittää liimamaista ainetta. Tämän avulla kasvi voi kiivetä sileää pintaa pitkin villiviinin tavoin.

Decaloba (noin 230 lajia)

Tyypillinen Decaloba (P. xishuanbannaensis): lehden keskimmäinen haara on selvästi lyhyempi ja lehdet ovat myös kirjavat.

  • Suurin osa tämän alasuvun kasveista on melko pienikokoisia. Niitä yhdistää pienet kukat ja yleensä violetit tai tummansiniset hedelmät.
  • Lehdet ovat tyypillisesti kaksihaaraiset tai kolmihaaraiset siten, että keskimmäinen haara on huomattavasti kahta muuta lyhyempi, miltei pois surkastunut. Alasukuun kuitenkin kuuluu myös lajeja, joilla on ihan reilusti kolme- tai jopa viisihaaraiset lehdet.
  • Lehdet voivat olla kirjavia, raidallisia tai alapuolelta violetteja.
  • Kaikki lajit, joilla on lehtilavassa pilkkuja tai mesirauhasia, kuuluvat Decaloba-alasukuun.
  • Tämän alasuvun kasvit soveltuvat pääsääntöisesti parhaiten sisäkasvatukseen.
  • Decaloba -alasuvun lajeja esiintyy Etelä-Amerikan lisäksi myös Aasiassa ja Australiassa, eli se on suurimmalle alueelle levittäytynyt alasuku.
Decaloba-alasuvusta löytyvät myös koko suvun pienimmät kukat. Kuvassa P. boenderi


Passiflora (noin 250 lajia)

Tyypillinen Passiflora. Suuri, voimakasvärinen kukka, jossa on runsas lisäteriö.


  • Suurin alasuku, johon kuuluu yli 230 lajia. 
  • Tähän kuuluvat ne tunnetuimmat lajit, kuten P. caerulea, P. edulis ja P. incarnata
  • Tyypillistä on suuret, värikkäät kukat, joissa on suuri, huomiotaherättävä lisäteriö.
  • Lehdet kolme-viisihaaraiset tai haarautumattomat, aina täysvihreät.

Tetrapathea

  • Pienin alasuku, johon kuuluu vain kolme lajia.
  • Alasuvun kaikki lajit ovat kotoisin Koillis-Australiasta, Papua Uudesta Guineasta sekä Uudesta Seelannista.
  • Erikoista kaikkiin muihin lajeihin verrattuna on näiden lajien kaksikotisuus eli kasvin heteet ja emit sijaitsevat eri kasviyksilöissä, eli kasveilla on sukupuolet.
  • Sukupuoli saattaa kuitenkin vaihtua iän myötä, eli se ei ole kiinteä.


Yläsektio (supersection)

Yläsektio on alasuvusta seuraava pienempi ryhmä. Moni näistä ryhmistä on niitä, joita on aiemmin luokiteltu alasuvuiksi, mutta myöhemmin ne on nivottu yhteen isomman otsikon alle. 
Yläsektioiden sisällä kasveilla on paljon yhtäläisyyksiä. Siinä missä esimerkiksi Decaloba-alasuku on vielä melko monimuotoinen, niin vaikkapa Bryonioides- tai Cieca -yläsektioiden sisällä kasveilla on paljon yhteneväisyyksiä niin lehtien kuin kukkienkin muodossa ja värissä. Nämä ovatkin niitä tekijöitä, joiden perusteella kyseiset lajit on nivottu yhteen yläsektioiksi.

Risteyttäminen onnistuu varmimmin, jos lajit kuuluvat samaan yläsektioon. Ne ovat geneettisesti lähellä toisiaan. Jos ei ole varma, mihin yläsektioon laji kuuluu, kannattaa etsiä kasveista yhtäläisyyksiä kukan ja lehtien värissä, muodossa ja pintarakenteessa sekä kasvin kasvutavassa.

Suuremmat alasuvut on jaettu useampaan yläsektioon. Esimerkiksi Decaloba-alasuvussa on kahdeksan yläsektiota ja Passiflora -alasuvussa kuusi.

Lehdet myötäpäivään ylhäältä: P. bryonioides, P. karwinskii, P. morifolia. Oikealla puolella P. morifolian kukka.

Tässä blogissa olen esitellyt kolme Bryonioides -yläsektioon kuuluvaa kasvia: P. bryonioidesin, P. morifolian sekä P. karwinskiin. Kaikki nämä ovat mainiosti sisäkasvatukseen soveltuvia lajeja.

Bryonioides -yläsektion kaikkien lajien lehdet ovat kevyesti karvaisia ja poikkeavat Decaloba-alasuvun tyypillisestä kaksihaaraisesta muodosta olemalla kolme- tai viisihaaraisia.  Kaikkien kukka on valkoinen ja lisäteriössä on violettia. Lajeja yhdistää myös se, että ne ovat kaikki kotoisin kuivilta, mäntymetsäisiltä alueilta, joten ne kaipaavat kuivuutta talvella.

Toinen yläsektio, josta löytyy hyvin sisäkasvatukseen sopivia lajeja, on Cieca. Sen lajeja yhdistää paksuhkot, vahapintaiset lehdet, joiden muoto on usein (joskaan ei aina) leveä ja lyhyt. Kukat ovat melko pieniä, keltavihreitä ja terälehdettömiä (eli kukassa on viisi verholehteä, mutta niiden välissä ei ole terälehtiä).

Cieca-ylläsektion kasveja. Ylävasemmalla P 'Manta', yläoikealla P. sexocellata, alavasemmalla P. xiikzodz ja alaoikealla P. suberosa.


Yksi erityisesti mainitsemisen arvoinen on Passiflora-alasuvun Tacsonia-yläsektio, johon kuuluu yli 60 lajia. Niiden pitkät, alaspäin roikkuvat kukat poikkeavat hyvin paljon muista suvun edustajista. Yksi tunnetuimmista Tacsonioista on P. tripartita var. mollissima, jota viljellään kaupallisesti sen tuottamien herkullisten hedelmien vuoksi. Hedelmä tunnetaan nimellä curuba tai banana passion fruit sen pitkänomaisen muodon vuoksi.

Passiflora tripartita var. mollissima on yksi Tacsonia-yläsektion tunnetuimpia lajeja. Kuva: Chuck Chan

Tacsonioiden kukan väri vaihtelee punaisen eri sävyistä oranssiin muutamia valkoisia muunnoksia lukuunottamaa. Punainen väri ja pitkä kukkapohjus kielivät vahvasti siitä, että nämä lajit ovat kolibrien pölyttämiä - yhdenkään hyönteisen imukärsä ei ylety näin pitkän kukan pohjaan asti, sillä tästä yläsektiosta löytyvät myös suvun suurimmat kukat.

Sektio (section) ja Sarja (series)

Seuraava tasot alaspäin ovat sektio ja sarja. Kaikkia yläsektioita ei ole jaettu sektioihin. Yllämainitut Bryonioides- ja Cieca- yläsektiot eivät enää jakaudu sektioihin, mutta Tacsonia-yläsektio jakautuu vielä 11 sektioon.

Mitä alemmas luokittelussa mennään, sen enemmän kasveilla on yhtäläisyyksiä. Sektiot ovat jo melko pieniä ryhmiä ja näillä on usein hyvin paljon samaa.

Pienin ryhmä, johon Passiflora -sukua jaetaan, on sarja. Jotkut sektioista on jaettu vielä sarjoihin ja jotkut yläsektiot jakautuvat suoraan sarjoihin.

Sillä ei käytännön kannalta ole väliä, minkä nimisellä taksonomisella tasolla ollaan. Olennaisempaa on se, että pienempien ryhmien edustajilla on enemmän yhtäläisyyksiä kuin suurempien. Ja mitä pienempään ryhmään mennään, sitä todennäköisempää on, että lajit voivat risteytyä keskenään. Usein myös pienempien ryhmien edustajien vaatimukset kasvuolosuhteidensa nähden ovat lähellä toisiaan. 

Laji

Passiflora caerulea, kärsimyspassio


Keskenään kaikin tavoin samankaltaiset yksilöt luetaan kuuluvaksi samaan lajiin. Yhtäläisyyksiä etsitään näistä aina geenitasolle asti. Tämän vuoksi joskus käy niin, että aiemmin yhtenä lajina pidetty ryhmä saatetaankin jakaa useammaksi lajiksi, kun niistä löytyy riittävän paljon eroavaisuuksia, että niitä ei voida enää pitää saman lajin edustajina.

Lajin määritelmään kuuluu myös se, että saman lajin edustajat voivat lisääntyä keskenään ja tuottaa lisääntymiskelpoisen jälkeläisen. Kasvimaailmassa tämä ei ole ihan niin yksinkertaista kuin eläimillä.

Kesyhevonen (Equus cavallus subsp. cavallus) ja kesyaasi (Equus asinus subsp. asinus) ovat saman suvun kaksi eri edustajaa, jotka voivat lisääntyä keskenään. Jälkeläistä kutsutaan muuliksi ja se ei pysty lisääntymään.

Passiflora incarnata ja Passiflora caerulea ovat saman suvun kaksi eri edustajaa, jotka voivat lisääntyä keskenään. Jälkeläisiä kutsutaan muun muassa nimellä Passiflora x colvillii, joka voi lisääntyä suvullisesti muiden kasvien, esimerkiksi vanhempiensa kanssa. Kasviristeymät eivät kuitenkaan voi tuottaa siemenistä saman näköistä jälkeläistä kuin vanhempansa, eikä niitä voi lisätä samalla tavalla siemenestä kuin puhtaita lajeja. Risteymän eli hybridin tuottamista siemenistä voi tulla mitä tahansa kahden vanhemman väliltä siinä missä puhtaan lajin siemenet tuottavat samanlaisen jälkeläisen kuin vanhempansa. 

Eli Passiflora caerulean pölyttämästä Passiflora caeruleasta tulee siemeniä, joista kasvaa Passiflora caerulea. 

Passiflora caerulean pölyttämästä Passiflora incarnatasta tulee siemeniä, jotka voivat olla geneettisesti mitä tahansa näiden kahden kasvin väliltä ja niiden ulkonäkö on keskenään erilainen. Yksi näistä jälkeläisistä on nimetty P. x colvillii:ksi, mutta kun näitä lajeja risteytetään uudelleen, saadaan jatkuvasti eri näköisiä jälkeläisiä, joita ei voida kutsua P. x colvillii:ksi.

Alalaji (subspecies, subsp.)

Alalajeiksi kutsutaan saman lajin eri paikoissa esiintyviä populaatioita, joissa on tunnistettavissa joitakin eroavaisuuksia. Näitä voi olla esimerkiksi lehtien muodossa, kukassa tai muualla kasvin rakenteessa.

Esimerkiksi Passiflora suberosasta tunnetaan kaksi alalajia: suberosa ja litoralis. Erot näiden välillä ovat kasvupaikassa. P. suberosa subsp. suberosa kasvaa Karibialla ja P. suberosa subsp. litoralis Meksikossa, Keski- ja Etelä-Amerikassa. Ulkonäöllisesti lajeissa on pieniä eroja. subsp. suberosan lehdet ja varret ovat karvattomat, kun taas subsp. litoralista peittää hento karva.

Passiflora suberosa subsp. litoralis on hennon karvan peittämä.


Joistain lajeista alalajeja tunnetaan useita ja toisinaan alalajit tunnistetaan myöhemmin kokonaan omiksi lajeikseen. Näin on käynyt esimerkiksi P. xiikzodzille, josta aiemmin tunnettiin kaksi alalajia xiikzodz subsp. xiikzodz ja xiikzodz subsp. itzensis. Tarkemmat tutkimukset kuitenkin osoittivat, että näistä kahdesta ryhmästä löytyy niin paljon eroavaisuuksia, että ei voida puhua enää yhdestä lajista, vaan nämä on erotettu omiksi lajeikseen, joiden nimet ovat nykyään P. xiikzodz ja P. itzensis. 

Muunnos (varietas, var.)

Muunnokseksi sanotaan samasta lajista luonnollisesti kehittyneitä hieman eri näköisiä yksilöitä. Erotuksena alalajista, jotka usein esiintyvät eri alueilla, muunnokset kasvavat samoilla alueilla ja muunnos on usein luonnostaan tapahtuva mutaatio kannassa. 

Muoto (forma, f.)

Muoto eroaa saman lajin edustajista vain yhden ominaisuuden, kuten vaikkapa hedelmän tai kukan värin suhteen. 

Tällaisia ovat esimerkiksi punapassion, Passiflora eduliksen muodot, jotka tunnetaan nimillä P. edulis f. edulis ja P. edulis f. flavicarpa (flavi = keltainen, carpa = hedelmä). Nimessä esiintyvä lyhenne "f." tulee latinan muotoa tarkoittavasta sanasta "forma". 

Lajike

Passiflora 'Byron Beauty'


Lajike on aina jalostettu. Se voi olla joko kahden lajin risteytys tai yhdestä lajista valikoimalla jalostettu muoto, jolla on esimerkiksi eri väriset kukat kuin lajin perusmuodolla. Tällaisia ovat esimerkiksi valkokukkaiset Passiflora caerulea ' Constance Eliott' sekä Passiflora incarnata 'Alba'. 
Valikoimalla tapahtuvaa jalostusta voi verrata vaikkapa koirien jalostukseen, missä sukua jatkamaan valitaan ne yksilöt, joilla on eniten haluttuja ominaisuuksia. 

Lajikkeen syntymässä on kuitenkin aina ollut ihmisellä jotain tekemistä. Luonnossa tapahtuvia eri lajien risteämisen seurauksena syntyneitä kasveja kutsutaan risteymiksi, eikä niiden vanhemmat läheskään aina ole tiedossa. Toisinaan lajikkeiksi kuitenkin rekisteröidään lajien luonnostaan tapahtuneita mutaatioita, mutta tässäkin ihminen tulee kuvioihin valitessaan tietyn yksilön tutkittavaksi, jatkojalostukeen ja rekisteröitäväksi.

Lajikkeiden perimä tunnetaan ja onnistuneen jalostamisen tuloksena syntyneet, ominaisuuksiltaan jalostajaa miellyttävät yksilöt voidaan rekisteröidä kansainvälisiin lajiketietokantoihin. Passiflorien lajiketietokantaa ylläpitää Passiflora Society International.

Jos jatketaan vertauksia muihin kasvisukuihin, niin metsäomenapuu, Malus sylvestris ja tarhaomenapuu, Malus domestica ovat lajeja, mutta esimerkiksi Valkea kuulas tai Punakaneli ovat lajikkeita. Tarkalleenottaen juuri tarhaomenapuun lajikkeita. Eli niiden koko nimen voisi kirjoittaa muotoon Malus domestica 'Valkea kuulas' tai Malus domestica 'Punakaneli'.

Jos risteytetään usean eri lajin yksilöitä, niin vanhempien lajinimeä ei mainita enää, vaan kasvia puhutellaan pelkällä sukunimellä sekä lajikkeelle annetulla nimellä. Esimerkiksi Passiflora 'Byron Beauty', jonka toinen vanhempi on kahden P. edulis-lajikkeen risteymä ja toinen on P. incarnata.


Lähteet:











Kommentit

Lähetä kommentti