Passiflorien anatomia

Mistä osista kasvit koostuvat?

Tässä postauksessa tutustumme tarkemmin passiflorien anatomiaan ja siihen, mitä kasvin eri osien tehtävät ovat. Se auttaa ymmärtämään tarkemmin kasvien toimintaa sekä myös tunnistamaan tiettyjä lajityypillisiä piirteitä, joiden avulla lajit voi erottaa toisistaan.

Pyrin myös laajentamaan lukijakuntani sanavarastoa kertomalla kaikille passiflorien erikoisillekin osille nimet. Tämä on vaatinut minulta itseasiassa melko paljon työtä, sillä olen itse oppinut tämän kaiken englanniksi, eikä minulla ole ollut kaikista näistä sanoista aavistustakaan ennen kuin lähdin tätä postausta kokoamaan.

Tämän luettuasi tiedät, missä on korvakkeet, mikä on androgynofori ja miksi joillain passiflorilla on lehdissään keltaisia pilkkuja!

Passiflora sprucei

Kasvin rakenne

Kasvien perusrakenteeseen kuuluvat maanpäälliset osat eli verso sekä maanalaiset osat eli juuri. Verso koostuu varresta, lehdistä ja kukasta ja juuri koostuu paksusta pääjuuresta ja ohuemmista sivujuurista tai pelkästään ohuista keskenään samanpaksuisista versojuurista. Näitä kasvin osia kutsutaan sen peruselimiksi. Jokaisella on oma tärkeä tehtävänsä kasvin toiminnassa.

Näiden lisäksi kasveilla voi olla niin kutsuttuja muutunnaiselimiä, eli näistä peruselimistä ajan saatossa muovautuneita elimiä, jotka ovat kehittyneet vastaamaan johonkin aivan tiettyyn tarpeeseen. Tällaisia ovat passiflorien kärhet. Muutunnaiselimiä ovat myös esimerkiksi kaktusten piikit tai mehikasvien mehivarret. 

Juuret

Juurien tehtävä on kiinnittää kasvi maahan ja ottaa sieltä vettä ja ravinteita. Joillain passiflorilla juuri on myös tärkeä rakenne kasvin talvehtimisessa. Kylmempien alueiden lajeilla maanpäällinen osa kuolee talveksi ja juuri säilyy maan alla hengissä. Myös hyvin kuivien alueiden kasveilla on samanlaisia selviytymismekanismeja kuivaan vuodenaikaan.

Passiflora lutea on hento kasvi, jolla on valtavat, paksut juuret. Näiden avulla se selviää ankaristakin talvista.

Juuren avulla kasvi voi myös lisääntyä suvuttomasti. Monet lajit tekevät juuriversoja, jotka voivat nousta pintaan kaukanakin emokasvista. Esimerkiksi Passiflora caerulea ja P. incarnata ovat kovia tekemään juuriversoja ja otollisissa kasvuolosuhteissa ne voivat levittäytyä varsinaisiksi rikkaruohoiksi, jos ne kasvavat ulkona. 

Passiflora caerulean juuriverso.

Joillain kuiviin olosuhteisiin sopeutuneilla passiflorilla on pitkälle ylettyvä paksu paalujuuri. Sen avulla kasvi selviää pitkiäkin aikoja ilman vettä, sillä pitkään, paksuun juureen se pystyy varastoimaan vettä ja sokereita, joiden turvin se voi lähteä kasvamaan uudelleen, kun se saa jälleen vettä. Paalujuuri löytyy muun muassa P. karwinskiilta.

Varsi

Suurin osa passiflorista on köynnöksiä, joiden varrelle voi tulla pituutta kymmeniä metrejä. Se voi haarautua ja levittäytyä laajoille alueille. Köynnöstämisen etuna on se, että kasvi voi hakeutua aina valoa kohti riippumatta siitä, missä sen juuret sijaitsevat.

Kaikki passiflorat eivät kuitenkaan ole köynnöksiä, vaan joukosta löytyy myös puita. Astrophea -alasuvussa on useita puita. Suurimpana näistä on jopa parikymmenmetriseksi kasvava Passiflora lindeniana.

Passiflora suberosan  varsi korkkiintuu vanhemmiten tyvestään.

Passiflorien varsi voi olla vihreä tai violettiin taittavan tumma. Se voi olla ohut, paksu, pyöreä, sileä, kulmikas, karvainen tai alaosastaan korkkiintuva. Nämä ovat tärkeitä tuntomerkkejä lajitunnistuksessa. 

Varren päässä on kasvin kasvupiste, joka kasvihormoni auksiinin ansiosta tunnistaa valon ja osaa kasvaa sitä kohti. Kärki pyrkii siis aina ylöspäin, eikä sitä oikein voi muualle ohjata. Kasvupisteitä voi olla useita, kun kasvi haaroittuu ja se haaroittuukin helposti, jos aktiivisesti kasvavan kasvupisteen taivuttaa alaspäin. Silloin nopein tie takaisin ylös on aktivoida ylimpänä olevat hankasilmut, joita on lähes kaikissa lehtihangoissa. Kaikista niistä voi lähteä kasvamaan uusi pääverso. Tällöin alkuperäinen aktiivinen kasvupiste saattaa lakata kasvamasta ja kasvu painottuu uusiin kasvupisteisiin.

Passiflora siamican hankasilmusta on kehittynyt aktiivisesti kasvava kasvupiste.

Monilla passiflorilla kukinta käynnistyy, kun varsi saavuttaa tietyn pituuden, eli kyse ei välttämättä ole kasvin iästä, vaan ainoastaan pituudesta. Siksi köynnöksen kannattaa antaa kasvaa pituutta, eikä sitä kannata yrittää leikkaamalla latvoa.

Luonnossa kasvin voi olla tarpeen päästä tiettyyn kasvillisuuskerrokseen päästäkseen oikeiden pölyttäjien luo ennen kuin sen on järkevää alkaa tuottamaan kukkia. Liian matalalla kasvavat kukat voivat pahimmassa tapauksessa tulla vain syödyiksi, sillä luonnossa kasveja vaanii monet vaarat.

Lehti ja sen osat

Passiflora trifasciatan lehtilapa on yläpinnaltaan kirjava.

Lehti on kasvin tärkeimpiä elimiä. Se on sen energialaitos ja keuhkot. Lehdissä tapahtuu yhteyttäminen, jolla kasvi tuottaa itselleen energiaa, eli sokeria hiilidioksidista ja vedestä.

Lehtien alapinnoilla sijaitsee mikroskooppisia ilmarakoja, joiden kautta kasvi ottaa hiilidioksidia sisään ja vapauttaa yhteyttämisessä syntyneen ylimääräisen hapen. Sen lisäksi ilmaraoista haihtuu vettä, joka aiheuttaa kasvin sisään haihtumisimun, jonka avulla vesi kulkee juurista aina ylimpiin lehtiin saakka. Ilmaraot reagoivat ilman sekä kasvualustan kosteuteen sekä ilman lämpötilaan ja avautuvat sekä sulkeutuvat sen mukaan, tarvitseeko kasvin haihduttaa vai varastoida vettä.

Passiflora suberosan lehtiruoti ja lehtihangasta näkyvä hankasilmu.

Lehtiruoti kiinnittää lehden kasvin varteen. Sen sisällä kulkevia johtojänteitä pitkin kulkee kasvin nestekierto, joka kuljettaa vettä ja sokereita kasvin osista toisiin. Lehden vanhetessa tämä yhteys lehtiruodin ja varren välillä katkeaa ennen kuin lehti irtoaa.

Passiflora caerulealla on melko suuret korvakkeet.

Lehtiruodin tyvessä useimmilla passiflorilla on korvakkeet - eräänlaiset minilehdet, jotka ovat lehden kaltaisia rakenteita, mutta eivät varsinaisesti lehtiä, vaan "lehtiruodin kannan liitteitä". Näitä korvakkeita on monen muotoisia ja kokoisia, eikä kaikilla lajeilla ole niitä lainkaan. Monilla korvakkeet ovat niin pieniä, että niihin ei kiinnitä huomiota, ellei niitä varta vasten ala katselemaan. Niiden koko ja muoto ovat myöskin lajitunnistuksessa tärkeitä seikkoja.

Passiflora foetidan hapsuisissa korvakkeissa on hyönteisiä pyydystävät tahmaiset ansat kuin kihokeilla.

Lehden alapinnalla kulkee lehtisuonten verkosto. Lehtisuonet ovat kuin kasvin verisuonet. Niissä kulkee lehden yläpintaa pitkin vesi, jota kasvi imee maasta ja lehden alapintaa pitkin kulkee kasvineste, johon on sitoutunut yhteyttämisessä tuotettuja sokereita. Tämän vuoksi tuholaiset usein pesiytyvät lehtien alapinnoille. Siellä kasvineste on sokeripitoista.

Passiflora eduliksen mesirauhaset sekä lehden alapinnan lehtisuonet.

Monilla passiflorilla lehtiruodissa on mettä tuottavia rauhasia. Niiden tuottaman sokeripitoisen meden tarkoitus on houkutella muurahaisia huolehtimaan kasvin tuholaistorjunnasta. Mesipalkalla ne syövät pois kirvat ja saatavat hävittää jopa perhosten munat. Mesirauhasia voi olla myös muissa lehden osissa: ylä- ja alapinnoilla, reunoissa ja kukkien alla.

Näiden rauhasten lukumäärä ja sijainti on tärkeä tekijä lajitunnistuksessa. Jokaisella lajilla ne ovat juuri niille ominaisessa paikassa.

Perhoset ovat luonnossa passiflorien pahimpia vihollisia. Perhosentoukat voivat tehdä selvää isostakin kasvista hyvin nopeasti. Siksi kasvit ovat kehittäneet lukuisia erilaisia puolustusmekanismeja nimenomaan perhosia vastaan ja myrkyt ovat vain yksi niistä. Useimpien passiflorien lehdet sisältävät syanoglykosideja ja muita myrkyllisiä yhdisteitä. Evoluution myötä perhoset ovat kuitenkin tulleet näille vastustuskykyisiksi ja kasvien on täytynyt kehittää sekä uusia myrkkyjä, että muita puolustuskeinoja. 

Passiflora Decaloba spec. Peru

Yksi toimiva keino perhosia vastaan ovat nämä pilkut. Ne jäljittelevät sekä värillään että sijoittelullaan tiettyjen perhosten munia. Ja koska perhosentoukkien ruokahalu on erittäin suuri ja ne voivat syödä myös toisiaan, jättää perhosnaaras munimatta kasviin, jossa on jo munia. Tällöin kasvi, jonka lehdissä on valemunia, jätetään rauhaan.

Passiflora boenderin valeperhosenmunat ovat väriltään melko kirkkaan keltaiset.

Valemunia löytyy myös Passiflora sexocellatalta.

Toiset lajit yhdistävät aiemmin mainitut mesirauhaset ja valemunat. Näillä lajeilla rauhasia sijaitsee myös lehtilavassa ja niiden tuottama mesipisara on juuri oikean sävyinen keltainen ja muistuttaa muodoltaan perhosenmunaa. 

Näin saadaan tuplatehokas tuholaistorjunta. Kun muurahaiset kiertävät pitkin kasvia syömässä mettä ja löytävätkin mesirauhasten lisäksi oikean perhosenmunan, ne työntävät sen kasvin lehdeltä alas, sillä niillä ei ole varaa päästää isäntäkasveihinsa kilpailijoita. Perhosentoukka söisi kasvin hetkessä ja muurahaiset jäisivät vaille kotia, työtä ja ruokaa. Muurahaiset ajavat pelottomasti pois myös kaikki muut kilpailijat.

Kärhi

Lajirikkaissa metsissä, mitkä ovat useiden passiflorien luontaista kasvuympäristöä, niiden täytyy päästä oikeaan kasvillisuuskerrokseen päästäkseen oikeiden pölyttäjien luo. Sen vuoksi niiden on tärkeää päästä ylös. Valon perässä etriytyvälle varrelle kertyy nopeasti paljon pituutta ja painoa, mutta ei paksuutta niin, että se pystyisi pitämään itsensä pystyssä. 

Niinpä sen on tukeuduttava muihin kasveihin ja esimerkiksi kallioihin ja tämän se tekee kärhiensä avulla. Kärhet kasvavat lehtihankoihin ja ne tekevät kasvaessaan pyörivää liikettä. Kun kärhi osuu johonkin paikoillaan pysyvään kohteeseen, se kiertyy sen ympärille. Jos se ei löydä kohdetta, mihin tarttua, se kiertyy yksinään spiraalille.

Kasvitieteellisesti kärhet ovat muutunnaiselimiä, eli ne ovat ajan saatossa kehittyneet jostain muusta kasvin osasta. Passiflorien kärhet ovat muuntuneita varsia ja tämä näkyy muun muassa siten, että joskus passifloralle voi käydä kasvuvirheitä, jossa nuppu kehittyykin lehtihangan sijaan kärhen päähän. On myös olemassa joukko passifloralajeja, joiden nuput kasvavat aina kärhien päähän. Tällaisia on muun muassa erittäin harvinainen keltakukkainen Passiflora cirrhiflora. 

Passiflora trifasciata teki kärhen päähän nupun. Tästä kehittyi kukkakin, mutta en ollut kotona näkemssä sitä.

Nuppu

Rohtopassion, Passiflora incarnatan nuppu

Passiflorien kukkien koko vaihtelee erittäin paljon. Pienimmät kukat ovat alle sentin läpimitaltaan, kun taas suurimmat ovat reilusti yli kymmensenttisiä. Niinpä nuppujakin on hyvin monen kokoisia, muotoisia ja näköisiä.

Nuppu kasvaa kukkaperän päähän. Joillain lajeilla kuten ylläolevassa P. incarnatan kuvassa nupun alle kasvaa pienet tukilehdet, jotka ovat hieman vastaavia rakenteita kuin korvakkeetkin. 

Nupun ulkopuolelta voi yleensä jo erottaa viisi verholehteä. Joillain lajeilla, kuten ylläolevalla P. incarnatalla verholehtien päässä on piikkimäinen kärkinipukka. Näiden koko ja ulkomuoto auttaa lajitunnistuksessa. Kenties pisimmät nipukat löytyvät Passiflora junquieraelta. Se onkin saanut lisänimen "spider legs", hämähäkin jalat.

Nuput voivat kasvaa terttuihin, kuten tässä P. sexocellatalla. Sen nuppu on alkuun pieni ja pyöreä.

Passiflora murucujan avautuvan nupun sisältä näkyy verholehtiä huomattavasti lyhyempi terälehti sekä oranssinpunainen lisäteriöputki.

Hybridilajike 'Purple Haze'n avautuva kukka. 

Tässä Purple Hazen kuvassa näkyy jo, miten verholehtien suojasta on tullut esiin kaikki viisi terälehteä. Verholehtien kärjissä on nipukat, terälehdissä ei. Tummanvioletti lisäteriö on vielä hieman takertunut terälehtiin.

Kukka

Passiflora bifloran kukka.

Passiflorien kukka on rakenteeltaan monimutkainen. Se koostuu terä- ja verholehdistä, lisäteriöstä sekä lisääntymiselimistä.

Ylläolevassa P. bifloran kukassa terä- ja verholehdet on helppo erottaa toisistaan. Verholehdet ovat tässä tapauksessa näistä hieman pidemmät, joista kuultaa läpi vihreä väri. Verholehtien alapinta on nupun ulkopinta. Niiden sisältä tulee esiin terätehdet, jotka tässä tapauksessa ovat valkoiset. Eräiltä lajeilta terälehdet puuttuvat kokonaan, jolloin kukkaa reunustaa ainoastaan viisi verholehteä.

Passiflora sexocellatalla ei ole terälehtiä.

Teriön sisäpuolella on Passiflorille hyvin tunnusomainen lisäteriö, joka bifloralla on kirkkaan voinkeltainen. Sexocellatan niinikään keltainen lisäteriö on kaksinkertainen. Siinä on säikeitä kahdessa kehässä. Niitä voi olla myös huomattavasti enemmän ja varsinkin voimakkaasti jalostetuilla lajeilla lisäteriö voi olla erittäin runsas. 

Lisäteriön tehtävänä on toimia laskeutumisalustana hyönteisille, jotka ovat vastuussa kukan pölyttämisestä. 

Pölyttäjät työssään Passiflora caerulean kukassa.

Kukan keskustasta nousee ylöspäin toinen passiflorille tunnusomainen rakenne: androgynofori. (Kesti muuten pitkään löytää sille suomenkielinen termi ja edelleen sana kuulostaa omiin korviini hölmöltä, mutta uskottava on, jos esim. Tieteen termipankki näin sanoo.) Androgynofori on ylöspäin nouseva kukan rakenne, johon heteet, emit ja sikiäin ovat kiinnittyneet. Sen tehtävänä on kohottaa nämä pölytyksen kannalta oikeaan korkeuteen.

Passiflorien pölyttäjiin kuuluvat hyönteiset, kolibrit ja lepakot. Kaikista ylemmistä kukista voi selvästi huomata hyönteispölytteisten kasvien tunnuspiirteitä: heteet, joissa siitepöly on, ovat kääntyneet alaspäin siten, että kun hyönteinen kulkee niiden alla mettä etsien, putoaa siitepöly sen selkään. Myös emit ovat kääntyneet alaspäin, jolloin hyönteisen selässä kulkeva toisten kasvien siitepöly tavoittaa helposti myös ne. 

Hyönteiset ovatkin passiflorien suurin pölyttäjäryhmä ja tällainen kukan rakenne on se kaikkein yleisin.

Tässä Passiflora 'Byron Beauty'n kuvassa kukan lisääntymiselimet näkyvät paremmin. 

Passiflorilla on lähes aina viisi hedettä ja kolme emiä. Byron Beautylla heteiden varsi eli palho on pilkullinen ja sen päässä on siitepölyä tuottava keltainen ponsi. Heteiden yläpuolella on vaaleankeltainen sikiäin, joka kehittyy hedelmöityksen jälkeen hedelmäksi. Sikiäimen sisällä on jo ennen hedelmöittymistä kasvin munasolut, joista kehittyy siemeniä. 

Ylimpänä on kolme vihreää emiä. Emin kärki, eli luotti, vastaanottaa siitepölyä. Luotti on yleensä hieman tahmea, jolloin siitepöly jää siihen helposti kiinni. Emin vartta kutsutaan vartaloksi.

Passiflora murucujan loistavanpunainen kukka.

Passiflora murucujan kukka poikkeaa ulkonäöltään monin tavoin aiemmin mainituista lajeista. Sen punaisessa, tuoksuttomassa kukassa lisäteriö on muodostunut kapeasuiseksi putkeksi, josta kohoaa huomattavan pitkä, tummanpunainen androgynofori. Tähän kukkaan ei mehiläisellä ole asiaa, vaan se on suunniteltu lintujen pölytettäväksi. 

Lintujen hajuaisti on huono, joten tuoksua on turha tuottaa. Kirkas punainen väri riittää kiinnittämään niiden huomion. Kapean lisäteriöputken sisään mahtuu vain kapea nokka ja pitkä kieli. Lentäjän on oltava erittäin tarkka, sillä lisäteriön suu on alle sentin levyinen. Tällainen nokka ja lentotaito löytyy ainoastaan kolibreilta, jotka ovatkin hyönteisten jälkeen toiseksi suurin passiflorien pölyttäjäryhmä. 

Kun kolibri työntää nokkansa lisäteriön läpi mettä tuottavaan kukkapohjaan asti, osuvat heteet sen päähän jättäen siitepölyannoksen kuljetettavaksi. Meden nautittuaan kolibri osaa taidokkaasti peruuttaa kukasta ulos.

Yksi passiflorien kanssa käsi kädessä kehittynyt kolibri on Ensifera ensifera, joka on erikoistunut pölyttämään varsinkin Passiflora mixtaa. Se on yksi suurimpia kolibrilajeja ja sen nokka on pidempi kuin sen muu keho. Passifloria pölyttää moni muukin kolibrilaji, mutta kaikilla niistä ei ole yhtä tiivistä kasvi-pölyttäjä -suhdetta kuin P. mixtalla ja E. ensiferalla.

Kaikki pölyttäjät tavoittelevat kasvilta samaa palkintoa: kukkapohjuksessa muodostuvaa mettä. Siitä huolimatta kaikki passiflorat eivät tuota mettä. Passiflorienkin keskuudessa erikoisen ulkomuodon omaavat lähisukulaislajit P. xiikzodz ja P. itzensis ovat valinneet strategiakseen huijauksen. Kiiltävä kukkapohjus mahdollisesti yrittää jäljitellä ulkonäöllään verta houkutellakseen pölyttäjiä. Tästä ei kuitenkaan olla täysin varmoja, eikä näiden kasvien pölyttäjää tunneta.

Passiflora itzensis ei tuota mettä. Sen heteet ja emit osoittavat myös erikoisesti ylöspäin.

Muutamat passifloralajit kasvattavat kukkansa ryppäinä varren päässä oleviin terttuihin. Tällaisia ovat muun muassa P. sexocellata  ja P. racemosa eli terttupassio.

Passiflora sexocellatan kukkaterttu.

Passiflora racemosan kukkaterttu (Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha)

Passiflora foetidan kukka ja nuppu. Nuppua suojaavat koristeelliset tukilehdet. Kuva: Sabrina Kern

Hedelmä

Kun kukka on hedelmöittynyt, alkaa sikiäin kehittymään hedelmäksi. Se kasvaa kokoa ja sen sisälle alkaa kehittyä siemeniä ja siementen ympärille hedelmälihaa. Kukka ja sen osat kuihtuvat vähitellen hedelmän ympäriltä pois. 

Passiflora caerulean kehittyvä hedelmä. Emit jäävät hedelmän päähän pitkäksi aikaa ennen kuin ne kuihtuvat pois.

Hedelmän sisällä on hedelmälihan ympäröimiä siemeniä. Kypsyessään hedelmän kuori usein muuttaa väriä. Kypsä hedelmä on lajista riippuen keltainen, oranssi, punainen, sinivioletti tai lähes musta ja sen sisällä siemenet ovat mustia tai erittäin tumman ruskeita.

Passionhedelmät ovat niinkutsuttuja klimakteerisia hedelmiä, eli ne kypsyvät vielä kasvista irrottuaankin tuottamansa etyleenin avulla. Etyleeni on kaasumainen kasvihormoni, joka edistää hedelmien kypsymistä ja kasvien vanhenemista. Hedelmistä vapautuva etyleeni edistää myös muiden lähettyvillä olevien hedelmien kypsymistä - tai jos ne ovat jo kypsiä, niin pilaantumista. 

Passiflora foetida -ryhmän kasveilla hedelmän ympärille jää koristeelliset tukilehdet hedelmän kypsyttyäkin. Kuva: Sabrina Kern

Lisää erittäin hyviä kuvia passiflorien osista löytyy Museo Nacional de Costa Rican sivuilta. Sivustolla pystyy liikkumaan melko hyvin, vaikka ei kieltä osaisikaan. Täällä on esimerkiksi aivan huippuhienoja kuvia eri passifloralajien mesirauhasista!