Kärsimyskukat sisätiloissa

Muutamat kärsimyskukkalajit ovat olleet tunnettuja huonekasveina pidempään Suomessakin. Tunnetuin näistä lienee Passiflora caerulea, eli kärsimyspassio. 

kärsimyspassio, Passiflora caerulea

Kärsimyspassio on ollut varsinkin vanhojen talojen kasvi. Se menestyy parhaiten, kun lämpötila laskee talvisin matalammalle kuin kesällä, joten vanhat puutalot ovat varsin optimaalisia kasvupaikkoja. Se kasvaa isoksi ja näyttäväksi ja kukkii suurin valkosinisin kukin. Ja vaikka se onkin suurikokoinen, se on verrattain helppo saada pärjäämään sisätiloissa. Se vaatii paljon aurinkoa, runsaasti ravinteita ja juo kesäkaudella erittäin paljon, mutta palkitsee hyvästä hoidosta upein kukin.

Passiflora edulis

Moni kärsimyskukka on kuitenkin niin suurikokoinen ja trooppisissa olosuhteissa viihtyvä, että ne eivät välttämättä kuki lainkaan sisätiloissa. Tällainen on muun muassa violetteja passionhedelmiä tuottava punapassio eli Passiflora edulis sekä keltaisia passionhedelmiä tuottava makeapassio eli Passiflora ligularis. Näistä saa kyllä näyttäviä viherkasveja kylvämällä kaupasta ostettujen hedelmien siemeniä, mutta kukista voi vain haaveilla.

Ja koska minä olen kiinnostunut passiflorien kukista, olen pyrkinyt etsimään itselleni sellaisia lajeja, jotka saan kukkimaan sisätiloissakin ilman kovin erikoisia kasvatusviritelmiä. 

Suomeen tuodaan muutamilta eurooppalaisilta taimitarhoilta (muunmuassa Lammehavelta) passifloria, mutta lajivalikoima on ympäri Eurooppaa sama, joten ne lajit, mitä tänne tuodaan ovat pääsääntöisesti ulkona kasvatettaviksi tarkoitettuja. Passiflorat ovat eteläisemmässä Euroopassa suosittuja ulkokasveja, mutta Suomen olosuhteissa niitä ei voi juurikaan pitää ympärivuotisesti ulkona. Kesällä kyllä, mutta syksyllä kasvit on nostettava sisälle talvehtimaan.

Passiflorien suku jaetaan neljään alasukuun, joilla kaikilla on omat tunnuspiirteensä. Alasuvut ovat Astrophea, Deidamioides, Decaloba ja Passiflora.

Tunnetuimmat passiflorat, kuten kärsimyspassio (Passiflora caerulea), rohtopassio (Passiflora incarnata) ja Punapassio (Passiflora edulis) kuuluvat alasukuun Passiflora. Tämän alasuvun kasvit ovat usein suurikokoisia köynnöksiä, joilla on suuret ja näyttävät kukat. Niistä on myös tehty eniten erilaisia risteytyksiä, joita kasvatetaan isossa mittakaavassa kaupallisesti.
Suuret ja näyttävät kasvit eivät kuitenkaan ole niitä, jotka menestyisivät parhaiten sisällä. Ne vaativat paljon tilaa, valoa ja monesti trooppisen kostean ilmaston, jollainen voidaan saavuttaa lähinnä kasvihuoneissa.

Passiflora incarnata

Decaloba-alasukuun kuuluu parisataa lajia, joiden luontainen kasvualue on pääosin pohjoisempana kuin muiden kärsimyskukkien, monet niistä ovat Pohjois-Amerikasta siinä, missä Etelä-Amerikka on muiden passiflorien lajirikkainta aluetta. Niille tyypillisiä piirteitä ovat kaksihaaraiset lehdet ja hieman yksinkertaisemmat kukat kuin muissa alasuvuissa. Tästä alasuvusta löytyy myös suvun pienimmät kasvit. Ne eivät tarvitse valtavasti tilaa tai suuria ruukkuja. Näiden joukossa ovat myös parhaiten sisäkasvatukseen sopivat lajit. 

Vaikka Suomessa puutarhamyymälöissä myytävät lajit ovat usein Passiflora-alasukuun kuuluvia, saattaa silti joskus onnistua löytämään esimerkiksi Passiflora citrinan, joka on erinomainen sisäkasvi. Se on kasvultaan maltillinen ja kukkii runsaasti sitruunankeltaisin kukin. (Citrina on myös koko laajan kasvisuvun toinen aidosti keltainen kukka!)

Passiflora citrina

Passiflorien hankinnassa ei kuitenkaan kannata luottaa pelkästään suomalaisiin puutarhamyymälöihin, koska niiden saatavuus on hyvin satunnaista ja valikoima niukka. Paremman lajivalikoiman perässä kannattaa suunnata ulkomaisiin siemenkauppoihin. Siementen idättäminen on kuitenkin haastavaa ja niiden itävyys laskee nopeasti. 

Passifloria voi ostaa myös taimina eurooppalaisilta taimitarhoilta, joista parhaana olen itse kokenut hollantilaisen De Passifloratuinin. Tarhaa ylläpitää Henk Van Aalst, jonka passiflorakokoelma on yksi Euroopan suurimpia. Hän ottaa pistokkaita omasta kokoelmastaan ja myy isoja ja hyväkuntoisia taimia edulliseen hintaan.

Vinkkejä passiflorien hankintapaikkoihin löydät täältä.

Passiflora sexocellata

Aloittelijan kannattaa pyrkiä valitsemaan pienikokoisia Decaloba-alasuvun kasveja. Omista kokemuksistani voin sanoa, että helppoja ja kivoja ovat esimerkiksi  morifolia, bryonioides, trifasciata, suberosa, glaucescens, organensis, rubra, kingmai, pallida, citrina, capsularis, sexocellata, coriacea ja ornithoura, noin muutamia mainitakseni. Ja ne ovat vain esimerkkejä kasveista, joista minulla on omakohtaista kokemusta tai tiedän ne erityisen helposti sisätiloissa viihtyviksi. Suurin osa näistä on melko pieniä, lukuunottamatta sexocellataa ja coriaceaa. Nämä ovat suuria, paksulehtisiä ja voimakaskasvuisia, mutta silti helppoja ja herkästi kukkivia. Niiden etuna on myös poikkeuksellisen hyvä vastustuskyky erilaisille tuholaisille, joille passiflorat ovat varsin herkkiä.

Passiflora morifolia

Joihinkin passifloriin saattaa saada sisätiloissa hedelmänkin. Passiflora morifolia ja Passiflora bryonoides ovat itsepölytteisiä, eli ne pystyvät vastaanottamaan omaa siitepölyään ja tuottamaan sen avulla hedelmän, jossa on itäviä siemeniä sisällä. Morifolian hedelmä on tummanvioletti ja sisältä punainen. Se ei kuitenkaan ole syötävä. Bryonioides on tämänhetkisten tietojeni mukaan ainoa passiflora, joka voi sisätiloissa tuottaa syötävän hedelmän. Sen hedelmä on vihreä ja maku muistuttaa hieman kiiviä ja kurkkua. 

Kärsimyskukkien luontaisia kasvuympäristöjä on usealla mantereella ja hyvin erilaisissa olosuhteissa, joten mitään yhtenäisiä hoito-ohjeita niille ei voi antaa, vaan monessa tapauksessa on syytä tutustua myös lajikohtaisiin hoito-ohjeisiin. Niitä pyrin jakamaan tänne blogiin mahdollisimman paljon, sillä varsinkin suomenkielinen tieto passiflorista on erittäin rajallista.

Pääsääntöisesti passiflorat tykkäävät runsaasta valosta, läpäisevästä kasvualustasta, hieman normaalia huoneilmaa korkeammasta ilmankosteudesta ja tarvitsevat kasvulleen tuen esimerkiksi erilaisista köynnöstuista tai amppeleista. Monille lajeille on hyväksi, jos lämpötila laskee talvikaudella hieman. Poikkeuksia toki löytyy erittäin paljon, mutta näillä pääsee pitkälle. 

Suurin osa sisäkasvatukseen sopivista lajeista viihtyy hyvin noin kolmilitraisessa ruukussa (toiset pienemmässäkin!) ja tavallisessa kukkamullassa, johon on sekoitettu ruukkusoraa tai hiekkaa. Ne vaativat hyvinvoivina pysyäkseen säännöllistä lannoitusta. Lannoitus aloitetaan keväällä ja lopetetaan syksyllä. Loppukesästä lannoitteen voi vaihtaa typettömään, sillä se edistää kukkien kehittymistä. 

Passiflorille on aika tavallista pudotella lehtiä ja kuivattaa varsia. Nämä kuivuvat ja kuolleet osat kannattaa leikata pois sitä mukaa kun niitä tulee. Kuolleet lehdet nypitään pois. Kun kasvejaan huoltaa säännöllisesti, on hyvä samalla tarkkailla, että lehdissä ei näy merkkejä tuholaisista. Jos selviä syöntijälkiä näkyy, niihin on syytä reagoida väittömästi, sillä tuhohyönteiset lisääntyvät ja leviävät nopeasti. Ne ovat usein ongelma varsinkin sisätiloissa talvikaudella, kun huoneilma on kuivaa.

Kastelussa on syytä olla maltillinen. Liikakastelulla on helppoa tappaa hienot kasvinsa. Passiflorien juuret ovat herkkiä mätänemään, jos vesi jää ruukkuun seisomaan. Monista lajeista vedentarpeen näkee lehdistä. Ne alkavat roikkua, kun on syytä kastella. Aina tietenkään ei kannata odottaa lehtien nuupahtamiseen asti, vaan kasteluntavetta voi tunnustella myös mullasta. Sen on syytä kuivahtaa hieman kasteluiden välillä. 

Tärkeintä on, että hoidossa ottaa huomioon lajien yksilölliset vaatimukset. Toiset tarvitsevat enemmän vettä kuin toiset. Siksi on hyvä seurata kasvissa näkyviä merkkejä veden tai vaikka ravinteiden tarpeesta. 

Tarkempia ohjeita kasvualustoihin, ruukun valintaan, lannoittamiseen, valaistukseen, tuholaisten kanssa pärjäämiseen sekä talvivahinkojen välttämiseen löydät omista postauksistaan.